https://www.laulunopetus.fi/index.htmlLaulustudio Ville Laaksosen blogififiVille LaaksonenCopyright 2018 Ville Laaksonen2018-11-15T14:02:55+02:00 hourly 1 2000-01-01T12:00+00:00 Mon, 27 Aug 2018 13:08:12 +0300Ville LaaksonenBlogi2018-11-15T14:02:55+02:00https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/5e0fc970893393b55a7abd5059b33be5-8.php#unique-entry-id-8https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/5e0fc970893393b55a7abd5059b33be5-8.php#unique-entry-id-8

Olen järjestämässä kollegani Riitan kanssa kurssia, jonka aiheena on ilmaisu ja tulkinta. Sitä suunnitellessa on tullut mieleen omia kokemuksia tulkinnan opettelusta vuosien varrelta. Olen käynyt erilaisilla kursseilla, opiskellut kirjallisuutta ja kokeillut vähän kaikenlaisia työtapoja. Laulajan taiteellista ajattelua käsittelevä maisterin tutkielmanikin liippasi aihetta läheltä, kun haastateltavat kertoivat siitä eri näkökulmista (Laaksonen 2016).

Tulkinnan ja ilmaisun harjoittelemisen voi mielestäni jakaa karkeasti teksti- ja musiikkilähtöiseen tapaan. Tekstilähtöinen tapa on huomattavasti yleisempi. En ole nähnyt muiden laulunopettajien työskentelevän toisella tapaa kovinkaan paljoa. Ajattelen sen johtuvan siitä, että tekstin merkitykset ovat paljon yksiselitteisempiä kuin musiikin. Niinpä se on helpompi tapa päästä sisään kappaleeseen. Usein aloitan siitä itsekin laulajien kanssa, joten se olkoon tämän postauksen aiheena. Voin avata ajatteluani musiikkilähtöisten harjoitteiden ja läsnäolevan kuuntelemisen suhteen myöhemmin.

Olin joitakin vuosia sitten seuraamassa opetusnäytteitä erääseen laulunopettajan työn rekrytointiin liittyen. Melkein kaikki hakijat lähestyivät oppilaan kanssa kappaletta samalla tavoin. Ensin vähän mietittiin, mistä tekstissä on kyse. Sitten oppilasta pyydettiin lukemaan teksti ääneen, jonka jälkeen se laulettiin. Tämä on itsellenikin tuttu työtapa vuosien takaa ja olin yllättynyt, ettei kukaan ollut kehittänyt sitä eteenpäin. Laulutekstin ymmärtäminen ja ääneen lukeminen ovat molemmat oikein hyödyllisiä. Yleensä melkein kaikki ilmaisu haihtuu kuitenkin savuna ilmaan, kun siirrytään puhutusta tekstistä laulamaan.

Jennifer Hamady (2009) on kirjoittanut aiheesta mm. The Art of Singing -kirjassaan. Hänen innoittamanaan olen uudelleenarvioinut omiakin työtapojani tulkinnan opettamisessa. Kun laulaja on sisäistänyt tekstin merkityksen ja kykenee uskottavasti puhumaan sen, on tärkeää saada se kantamaan lauluun. Sen sijaan, että suoraan lähdettäisiin laulamaan, on hyödyllisempää puhua tekstiä eri äänenkorkeuksilla. Laulajan on hyvä kuvitella koko ajan, että hän puhuu eikä laula. Tämä harjoitus paljastaa myös, millainen intensiteetti ilmaisussa on riittävä sävellyksen kannalta. Joskus laulajan täytyy valita, onko hän valmis ilmaisemaan niin intensiivisesti kuin haluttu soundi vaatii. Muita laulajia on hyvä kuunnella myös tällä korvalla. Miltä laulaja kuulostaa, jos kuvittelee hänen laulamisen sijaan puhuvan samalla äänenlaadulla?

Yksittäisten äänenkorkeuksien jälkeen voi siirtyä yksinkertaiseen melodiaan, esimerkiksi asteikkoa terssi ylös ja alas. Edelleen tulisi käyttää puheen rytmiä ja soundia, ajatella puhuvansa. Tätäkin voi kokeilla eri korkeuksilta. Sitten, kun se sujuu vaivatta, voidaan siirtyä itse kappaleeseen. Vielä tässäkin vaiheessa on hyvä kuvitella puhuvansa laulamisen sijaan. Mikäli jokin harjoituksen vaihe tuntuu vaikealta, kannattaa palata aina edelliseen ja yrittää sen jälkeen uudestaan. Miksi sitten haluamme pitää puhumisen tunteesta ja rytmistäkin kiinni? Oletettavasi se auttaa ohittamaan mielikuvan laulamisesta sekä mielikuvaan liittyvät maneerit. Usein lähtiessämme laulamaan laitamme ikään kuin valmiiksi jonkin “lauluasetuksen”, joka ei välttämättä olekaan sopiva juuri sillä hetkellä laulamaamme lauluun.



Tässä vielä lyhyesti kerrattuna harjoitus:
1. Puhu teksti
2. Puhu teksti yhdellä äänenkorkeudella, vaihtele korkeutta
3. Puhu teksti yksinkertaisella melodialla
4. Laula alkuperäisessä melodiassa ja rytmissä, mutta kuvittele edelleen puhuvasi

Lisäämällä vain pari välivaihetta tekstin puhumisen ja laulamisen väliin päästään kokemukseni mukaan huomattavasti tehokkaammin autenttiseen ja laulajalle merkityksellisemmältä tuntuvaan lopputulokseen. Harjoitus on yleensä sitä helpompi, mitä puheenomaisempi lauluteksti on. Kovin runollisiin sanamuotoihin on haastavampaa löytää puheen rytmiä ja ilmaisua. Se vaatii enemmän kokemusta. Runollisempaan materiaaliin jokin toinen työtapa voi olla toimivampi. Yleensäkin kaikkein parhaimpaan lopputulokseen pääsee kokeilemalla tulkintaa ja ilmaisua eri lähtökohdista. Tutkimalla eri vaihtoehtoja on mahdollista jättää esitystilanne avoimemmaksi, kun ei ole kiinni vain yhdessä tulkintatavassa.

Mitkä ovat sinun suosikkitapojasi työskennellä tulkinnan ja ilmaisun kanssa?

Lähteitä:
Hamady, Jennifer (2009). The Art of Singing. Hal Leonard.
Laaksonen, Ville (2016). Taiteilijuus laulunopetuksessa - Tapaustutkimus kolmen pop/jazz-laulun ja laulupedagogiikan opettajan käsityksistä laulajan taiteellisesta ajattelusta ja sen opettamisesta. Maisterin tutkielma. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia.

]]>Ville LaaksonenBlogi2018-11-02T17:05:27+02:00https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/8d995fc268b71f550733a5662bee2e0f-7.php#unique-entry-id-7https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/8d995fc268b71f550733a5662bee2e0f-7.php#unique-entry-id-7

Ensin on hyvä ymmärtää, että ei ymmärrä paljoakaan eikä yksiselitteisiä vastauksia ole. Tästä oiva esimerkki itselleni on ollut Ingo Titzen Principles of Voice Production -opus. Olin oppinut aiemmin, että Bernoullin efektin vuoksi äänihuulet värähtelevät. Titze kuitenkin esittää, että se ei voi yksinään selittää jatkuvaa värähtelyä (Titze 2000, 88-89). Pelkästään äänihuulten toiminta on jo niin monimutkainen asia, että sen syvällinen ymmärtäminen vaatii paljon paneutumista. Itse joudun palaamaan samoihin lukuihin aina uudestaan ja uudestaan. Joka kerta kuitenkin ymmärrän vähän perusteellisemmin. Auttaako se minua laulamaan paremmin? Ei yhtään! Entä opettamaan? Mahdollisesti. On hyödyllistä ymmärtää, miten asiat toimivat. Laajempi ymmärrys ruokkii luovuutta ja erilaisten opetusmenetelmien kehittämistä. Suoria vastauksia kirjoista ei juurikaan löydy. Ja jos löytyy, niin ne ovat usein puolitotuuksia tai spekulointia.

Äänentuottoon osallistuvat kehonosat voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan: keuhkot (voimanlähde), äänihuulet (äänilähde) sekä ääntöväylä (suodatin). Keuhkoista tuleva ilmavirta saa äänihuulet värähtelemään synnyttäen äänen ja ääntöväylä voimistaa ja suodattaa sen. Prosessi ei ole kuitenkaan lineaarinen, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ääntöväylä esimerkiksi vaikuttaa äänihuulten toimintaan ja ääntökynnykseen (Titze & Verdolini Abbott 2012, 286-310).

Äänihuulivärähtelystä on mielestäni hyvä ymmärtää vähintään se, että värähtelynopeus vaikuttaa äänenkorkeuteen. On myös hyödyllistä tuntea suurin piirtein äänihuulten rakenne sekä tietää niiden kiinnittyvän eri tavoin liikkuviin rustoihin. Laulajan ja usein opettajankin kannalta on kuitenkin melko yhdentekevää, mitkä lihakset tarkalleen liikuttavat mitäkin kurkunpään osaa. Ymmärrys siitä, että laulaessa kurkunpään osien täytyy päästä liikkumaan eri asentoihin, riittää aika pitkälle. Yksi asetus tai tietynlainen lihasjännitys saattaa toimia yhdenlaiseen äänenkorkeuteen ja -laatuun, mutta toisenlaiseen äänenkorkeuteen se saattaa olla aivan väärä. Samankaltaisen äänenlaadun tuottamiseen saattaa hyvinkin olla myös erilaisia strategioita sekä yksilöllisiä eroja.

Monet ovat saattaneet kuulla CT- ja TA- eli cricothyroid- ja thyroarytenoid -valtaisuudesta puhuttaessa rekistereistä. Yksinkertaistetusti ajatus on, että pää-ääni, falsetto tai M2 on CT-valtainen ja rinta-ääni tai M1 on TA-valtainen. Vaihtaakseen sujuvasti rekisteristä toiseen, täytyisi lisätä toisen aktiivisuutta ja vähentää toisen. Onko tästä tiedosta jotain hyötyä? Ei mielestäni yhtään mitään. Kaiken lisäksi se on väärin. CT:n aktiivisuus näyttäisi riippuvan ennen kaikkea äänenkorkeudesta, ei -laadusta (ks. Kochis-Jennings 2008, Hull 2013).



Entä mitä tulisi tietää hengityslihaksista? Ehkä voi olla ihan hyödyllistä vilkaista anatomian kirjaa saadakseen ainakin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia lihaksia keskivartalosta löytyy. Monella laulajalla on kovin epämääräinen käsitys palleasta, joten sen muoto, sijainti ja kiinnityskohdat on hyvä tietää. Oleellista on ymmärtää, miten hengitys toimii ja mikä pallean rooli siinä on. Vaikeiden lihasten nimien kertominen laulajalle ei kuitenkaan auta tätä laulamaan yhtään paremmin. Vaikka opettaja tuntisi kaikkien kehon lihasten nimet, ei siitä ole mitään hyötyä ellei ymmärrä ilmanpaineen erojen merkitystä.

Leuan ja kielen toiminnan ymmärtämisestä on apua ääntöväylän akustiikan hahmottamisessa. Itse en muista kovinkaan montaa sen alueen lihasta nimeltä, mutta tiedän, miten eri osat liikkuvat ja millaisia laulamisen kannalta oleellisia muotoja ääntöväylällä on mahdollista tehdä. Joka tapauksessa yksittäisen lihaksen toimintaan keskittyminen on huono harjoitusstrategia. Vai oletko kuullut, että joku olisi oppinut kävelemään keskittymällä reisilihastensa toimintaan? Tärkeämpää on tuntea ääntöväylän akustiikkaa sen verran, että tietää perusteet resonansseista ja formanteista sekä ymmärtää niiden merkityksen laulamisessa.

Ylipäänsä kehon toimintaan liittyvien yksityiskohtien kanssa on hyvä miettiä, mikä niiden funktio äänen toiminnan kannalta on. Kokonaisuus on yksityiskohtia oleellisempi. Aikaisemmassa postauksessani kävin läpi hengitystä. Periaatteessa ei ole väliä, miten tasainen subglottinen paine saadaan aikaiseksi, kunhan se jotenkin onnistuu. Toki opetuksessa kuitenkin yleensä etsitään jollain tavalla vaivattominta tapaa. Ehkä kirjoituks(i)eni tärkein pointti on se, että tietoa on paljon ja mikään ei ole yksiselitteistä. Ristiriitaisiakin näkemyksiä löytyy, joten mitä enemmän lukee, sitä enemmän oppii kriittisyyttä. Se hyödyttää lopulta omaakin osaamista ja laulamista.

Lähteitä:
Hull, Darcey Marie (2013). Thyroarytenoid and cricothyroid muscular activity in vocal register control. University of Iowa.
Kochis-Jennings, Karen Ann (2008). Intrinsic laryngeal muscle activity and vocal fold adduction patterns in female vocal registers: chest, chestmix, and headmix. University of Iowa.
Titze, Ingo (2000). Principles of Voice Production. Iowa City: National Center for Voice and Speech.
Titze, Ingo & Verdolini Abbott, Katherine (2012). Vocology - The Science and Practice of Voice Habilitation. Iowa City: National Center for Voice and Speech

P.S. Mikäli muuten kaipaat lisäoppia ääntöväylän akustiikasta ja formanteista, järjestän silloin tällöin kursseja aiheesta Helsingissä. Seuraava on 8.12.2018. Käyn myös mielelläni pitämässä aiheesta luentoja ja workshoppeja oppilaitoksissa. Ajankohtaista tietoa kursseistani saat liittymällä postituslistalleni.
]]>Ville LaaksonenBlogi2018-10-01T19:35:55+03:00https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/a554981c91aefb97824f476bcaf0a01d-6.php#unique-entry-id-6https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/a554981c91aefb97824f476bcaf0a01d-6.php#unique-entry-id-6

Tein syyskuussa viikonloppuretken Lontooseen katsomaan musikaaleja sekä osallistumaan konferenssiin London College of Musicissa aiheena ‘Teaching Singing in Higher Education’. Lauantai oli osaltani melko turboahdettu. Lensin aamulla Helsingistä Heathrow’lle, josta riensin konferenssipaikalle Länsi-Lontoossa sijaitsevaan Ealingiin. Konferenssiin jälkeen köröttelin kohti West Endiä, jossa pääsin nauttimaan vihdoin Book of Mormonista. Musikaali oli parasta ja varmaan hauskinta musiikkiteatteria, mitä olen nähnyt, joten pelkoni katsomoon nukahtamisesta ei ollut lähelläkään toteutumista. Öistä bussimatkaani kohti Itä-Lontoossa sijaitsevaa hotelliani säesti vilkkuviin valoihin sonnustautunut kilometrien pituinen letka syöpäjärjestöä tukevia kävelijöitä.

Konferenssin ohjelma oli kiinnostava. Oli myös mukavaa päästä keskustelemaan sikäläisten kollegoiden kanssa. Se antoi hyvän katsauksen laulunopetuksen tilaan ja haasteisiin Britteinsaarilla. Opettajat kertoivat esimerkiksi suurten lukukausimaksujen aiheuttaneen opiskelijoiden tason muuttumisen aiempaa vaihtelevammaksi. Ehdin ilokseni tapaamaan myös Jenevora Williamsin, jonka kanssa suunnittelemme parhaillaan kurssia Helsinkiin ensi kesälle. Williams on lasten ja nuorten laulunopetuksen (ja aika monen muunkin asian) huippuasiantuntija, joka saadaan nyt ensimmäistä kertaa Suomeen.

Gillyanne Kayesin esitelmä aloitti konferenssin. Siinä käytiin läpi kaikkia mahdollisia osa-alueita, jotka liittyvät laulunopettajan työhön. Sen jälkeen Janice Chapman pohti omassa esitelmässään, pitäisikö tämänhetkistä opetusmallia jotenkin muuttaa. Chapmanin pitkän uran aikana kertyneet näkemykset ja esimerkit tekivät esitelmästä oikein viihdyttävän.

Denise Borland ja Ali Bell esitelmöivät yksityistunnin psykologiasta. Heidän näkemyksiinsä oli helppo yhtyä. Keskustelu fyysisestä kosketuksesta opetuksessa ja siihen liittyvistä rajoista oli tärkeä ja perusteltu. Johan Sundberg piti itselleni kovin jo tutun esitelmän, jossa purettiin joitakin laulunopetukseen liittyviä myyttejä tutkimuksen valossa. Odotin jo innokkaana lisää tietoa hänen ja Brian Gillin tekemästä nenän onteloiden resonanssivaikutuksiin keskittyneestä tutkimuksesta, mutta joudun vielä valitettavasti odottamaan sitä lisää.

Mielenkiintoinen esitelmä oli Tori Burnayn selvitys BAPAMin (British Association for Performing Arts Medicine) uudesta aloitteesta esiintyjien äänen kuntoutuksesta. Briteissä lääkärit, puheterapeutit ja laulunopettajat toimivat enemmän yhteistyössä ääniongelmista kärsivien esiintyjien hoidossa. Tämä olisi kovin tervetullutta Suomeenkin.



Susan Yarnall, joka toimii parhaillaan EVTAn (European Voice Teachers Association) puheenjohtajana esitelmöi energisesti eurooppalaisesta laulupedagogiikasta. Esiin nousivat muun muassa lukuisten termien viidakko, jossa sama termi saattaa tarkoittaa eri maissa aivan eri asioita. Susan nosti vähän kuin ohimennen esiin ongelmallisena sen, että hänen tietojensa mukaan Alankomaissa on korkeakouluja, joissa opettajilta vaaditaan osaamista jostain tietystä metodista. Susan taisi mainita tässä tapauksessa Estillin. Olen samaa mieltä, että se on ongelmallista. Yhtä ongelmallista on se, jos Estillin, CVT:n tai jonkin muun tekniikan opiskelu katsotaan opettajalle haitaksi. Esimerkiksi Suomen ainoassa musiikkiyliopistossa Taideyliopistossa ei työskentele vähäisiä tuntiopettajuuksia lukuunottamatta yhtäkään valtuutettua CVT-opettajaa (itse olen ollut ja olen tällä hetkellä tuntiopettajana, koska joidenkin aineryhmien opiskelijat saavat pyytää itse haluamiaan opettajia talon ulkopuolelta). Jollekin saattaisi tulla tästä käsitys, että juuri CVT-täydennyskoulutus katsotaan Taideyliopistossa epätoivottavaksi.

Konferenssin lopuksi keskustelimme ryhmissä siitä, mitä tietoja ja erikoisaloja laulunopettajan tulee hallita sekä mitkä taidot ovat välttämättömiä työssämme. Lopuksi ryhmien vetäjät kävivät läpi lyhyesti keskustelumme pääkohdat. Kaikilla ryhmillä oli melko samanlaisia näkemyksiä. Esiin tulivat mm. opettajan oma laulutaito, eri tyylilajien hallinta, anatomian ja fysiologian, akustiikan, oppimispsykologian sekä motorisen oppimisen periaatteiden hallitseminen.

Eräs aihe, minkä me laulunopettajat usein unohdamme on ammattimme suhde yleiseen pedagogiikkaan sekä alamme yhteiskunnallinen merkitys ja sen kriittinen tarkastelu. Pedagogiikka jää siis helposti äänihuulten, formanttien ja hengityksen jalkoihin. Toivoisin, että aihetta nostettaisiin aktiivisemmin keskusteluun. Nytkin mainitsin kyllä asiasta ryhmäkeskustelussamme, mutta se jäi sitten valitettavasti pois yhteenvedosta. Mutta ehkä kun jotain asiaa riittävän kauan jankkaa pinnan alla, niin joku toinen keksii sen omana ideanaan ja laittaa pyörät pyörimään.

Kaiken kaikkiaan Lontoossa oli hauskaa ja odotan seuraavaa konferenssia jo malttamattomana. Se lienee viimeistään ensi kesänä Kööpenhaminassa järjestettävä PEVOC. Onko muita lähtijöitä?]]>Ville LaaksonenBlogi2018-09-15T19:02:10+03:00https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/3fccbf18676794c1013bb8817ee62430-5.php#unique-entry-id-5https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/3fccbf18676794c1013bb8817ee62430-5.php#unique-entry-id-5

Viime postaukseni kommenteissa kysyttiin tuesta ja hengityksestä, joten ajattelin kirjoittaa siitä hieman enemmän. Alkuun sellainen disclaimer, että yritän tasapainotella tarkkuuden ja selkeyden välimaastossa, joten todennäköisesti menen kummassakin metsään.

Kaikki tietävät, että äänihuulten värähtelyyn tarvitaan keuhkoista ulos virtaavaa ilmaa (toki ääntä voi tuottaa myös vetämällä ilmaa sisään, mutta jätetään se toiseen kertaan). Jotta värähtely pysyy käynnissä, ilmavirran tulee pysyä yllä. Ääntökynnys on se äänihuulten alapuolisen (eli subglottisen) paineen määrä, joka tarvitaan äänihuulten värähtelemiseen. Jos paine jää sen alle, äänihuulet eivät värähtele. Ääntökynnykseen vaikuttavat esimerkiksi äänenkorkeus mutta myös äänihuulisulku, äänihuulen “jäykkyys” sekä ääntöväylän muoto (ks. esim. Titze 2000).

Kun laulamme, ääntökynnys vaihtelee jatkuvasti. Samoin äänentuottoon sopivan paineen määrä vaihtelee. Yksinkertaistetaan kuitenkin hieman ja pohditaan, mitä tapahtuu, jos haluamme tuottaa yhden tasalaatuisen pitkän äänen, jonka äänenkorkeus ei muutu. Tarvitsemme siihen tasaisena pysyvän subglottisen paineen sekä äänihuulitoiminnon. Koska ilmaa virtaa koko ajan laulaessamme ulos, keuhkojen tilavuus pienenee väistämättä. Fyysisesti tämä näkyy rintakehän ja vatsan seudun alueella. Keskivartalon on välttämätöntä supistua hiljalleen. Emme mitenkään pysty pitämään sekä rintakehää että vatsan seutua laajentuneena koko fraasin ajan, koska muuten paine tipahtaa liian pieneksi. Laulajilla on havaittu eroja siinä, kumpi alue supistuu ensin.

Periaatteessa on melko yhdentekevää, miten sopiva jatkuva paine saadaan tuotettua. Koska laulajat käyttäytyvät eri tavoin, toimivia harjoitusstrategioita on myös useita. Kahta tapaa kehoitan kuitenkin välttämään. Ensimmäinen on pyrkimys pitää koko keskikroppa laajennettuna. Emme saa silloin riittävän suurta jatkuvaa subglottista painetta äänentuottoon. Toinen epäedullinen tapa on jännittää lihakset äkkinäisesti. Se johtaa yleisimmin siihen, että ensin subglottinen paine kasvaa ja heti sen jälkeen laskee, mikä vaikuttaa äänenlaatuun ja korkeuteen.

Mikä tahansa humpuuki saattaa toimia hyödyllisenä mielikuvana laulajalle. Keksin oppilailleni jatkuvasti kaikenlaisia mielikuvia, jotka osoittautuvat usein hyvinkin toimiviksi. Muistutan kuitenkin aina, että ne eivät vastaa todellisuutta. Eli jos sinulle on ollut hyötyä ajatella vatsan seutusi laajenevan laulaessa, ei ole mitään väärää käyttää sitä apukeinona.



Tästä voikin hypätä kätevästi kritisoimaan hieman Complete Vocal Techniquen kuvausta tuesta. Cathrine Sadolin kuvailee tukea hengityksen pidättelemiseksi (Sadolin 2018). Ajatus on se, että hengitettyämme sisään keuhkot haluavat päästää ilman ulos ja meidän tulisi vastustaa tätä keskivartalon lihaksilla. Periaatteessa tämän voi ajatella joskus pitävän paikkansa, jos ajatellaan äänen jatkuvan vain siihen asti, kunnes keuhkot ovat saavuttaneet lepotilavuutensa. Lepotilavuuden löytää helposti esimerkiksi niin, että hengittää sisään ja päästää sen jälkeen ilmat rennosti ulos huokaisten. Sen jälkeen on kuitenkin aivan hyvin mahdollista puhaltaa vielä ilmaa ulos. Silloin aktivoimme uloshengityslihaksia, esimerkiksi vatsalihaksia. Eli juuri niitä, joita Sadolin kuvailee tukilihaksiksi (eli käsityksensä mukaan hengityksen pidättelylihaksiksi).

Minun käsitykseni on, että sisään- ja uloshengityslihasten tulee toimia jatkuvasti yhteistyössä jo fraasin alusta lähtien, jotta pystymme pitämään yllä sopivaa subglottista painetta. Voimakkaampi äänentuotto tai korkeampi äänenkorkeus vaatii suuremman subglottisen paineen. Ääntökynnys on siis suurempi eivätkä äänihuulet lähde värähtelemään liian pienellä paineella. On ihan luontevaa, että uloshengityslihakset avustavat tämän paineen synnyttämisessä.

Mikä sitten vastustaa ilman virtaamista ulos laulettaessa? Äänihuulet (yllä mainitut äänihuulisulku ja äänihuulen jäykkyys). Siksi mielestäni on oleellista yhdistää harjoittelussa eri toimintojen vaihtelu hengitykseen eikä harjoitella sitä vain erikseen. Käytännössä tämä voi tarkoittaa saman harjoituksen tekemistä eri fokuksella, vuorotellen keskittyen kurkunpään ja hengityslihasten toimintaan.

Kun ääntökynnys vaihtelee äänenkorkeuden ja intensiteetin mukaan, myös tarvittavan paineen määrä vaihtelee. Siten myös paineen tuottamiseksi tarvittavan lihastyön intensiteetti vaihtelee. Oma näkemykseni on, että mikäli haluttuun taiteelliseen lopputulokseen on mahdollista päästä pienemmällä paineenvaihtelulla, siihen kannattaa pyrkiä. Minulla on aiheeseen liittyen pari mielenkiintoista havaintoa mm. Johan Sundbergin kanssa julkaisemastani artikkelista (Sundberg et al 2017), joista ajattelin kirjoittaa myöhemmin.

Tämä kirjoitus paisui jo näinkin vähän pitkäksi, mutta jatkan keskustelua mielelläni kommenteissa. Tulevana viikonloppuna suuntaan Lontooseen konferenssiin 'Towards Best Practice: Teaching Singing in Higher Education'. Kirjoitan konferenssin annista myöhemmin enemmän, mutta voit seurata mielenkiintoisimpia paloja Facebook- ja Instagram-sivuiltani.

— Ville —

Lähteitä:
Sadolin C. (2018). Complete Vocal Technique -mobiiliapplikaatio. Complete Vocal Institute.
Sundberg J., Holmberg A., Bitelli M., Laaksonen V. (2017). The "Overdrive" Mode in the "Complete Vocal Technique": A Preliminary Study. Journal of Voice.
Titze I. (2000). Principles of Voice Production. Iowa City: National Center for Voice and Speech.]]>Ville LaaksonenBlogi2018-08-29T18:22:59+03:00https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/97c0b60c71f8fe7a8039c5bf04932caf-0.php#unique-entry-id-0https://www.laulunopetus.fi/villelaaksonen/blogi/files/97c0b60c71f8fe7a8039c5bf04932caf-0.php#unique-entry-id-0

Olen kyllä valtuutettu CVT-opettaja (ja lisäksi tietty Musiikin maisteri). Se merkitsee sitä, että olen valmistunut Complete Vocal Instituten kolmevuotisesta opettajakoulutuksesta ja käynyt päivitysseminaarissa vähintään kerran viimeisen kolmen vuoden aikana. Viimeksi osallistuin keväällä 2018, joten valtuutukseni on voimassa vuoden 2021 loppuun.

Miksi siis otsikko? Kuulostaako se ristiriitaiselta? Ajattelen, että itseni kutsuminen CVT-opettajaksi ei ole enää ajankohtaista eikä se anna aivan totuudenmukaista kuvaa opettamisestani. Hyödynnän paljon itse kehittämiäni menetelmiä sekä muualta oppimiani hyviä käytäntöjä. En halua aiheuttaa väärinkäsityksiä niin, että oppilaani luulevat niiden edustavan CVT:tä. CVT-opettaja on hieman ammattiosaamistani latistava ja yksinkertaistava termi. En ole tietenkään hylännyt tekniikan toimivaksi kokemiani asioita. Esimerkiksi efektien jaottelu ja niiden opetusmenetelmät ovat edelleen ylivertaisia. Pystyn kuitenkin nykyään auttamaan laulajia huomattavasti paremmin ja tehokkaammin omalla ainutlaatuisella tavallani.

CVT:n äänimoodit ja vokaalisäännöt sekä äänimoodien eriyttäminen äänenväristä muodostavat mukavasti yksinkertaistetun mallin. Se on helppo ymmärtää aloittelijalle, mutta opettajalle sen hallitseminen ei riitä. Opiskeltuani äänenkäytön teoriaa ja tehtyäni tutkimusta mm. professori Johan Sundbergin kanssa olen oppinut ymmärtämään mallin taustaa syvemmin. Ymmärrän nyt, miksi se toimii tai ei toimi eri tilanteissa. Nykyään osaan ratkaista nuo tilanteet, joissa se ei ole toiminut. Niinpä minulla on oleellisesti paremmat edellytykset auttaa laulajia selkeämmin ja virtaviivaisemmin.

Aikaisemmin vältin ottamasta kunniaa onnistumisista itselleni vaan laitoin ne CVT:n "syyksi". Jälkeenpäin ajatellen se ei ole ollut välttämättä paras toimintatapa. Olisivatko onnistumiseni voineet johtua siitä, että minä itse osasin soveltaa tekniikkaa taitavasti? Opetuksessani tapahtunut muutos on ollut jatkuvan opiskelun myötä seurannut prosessi, joka on edennyt melkein huomaamatta. Niinpä havahduin siihen, että minun on hyvä olla myös aidosti ylpeä omasta osaamisestani ja tuoda se esiin. Samalla voin ehkä antaa jotain laulunopettajayhteisölle, tai ainakin kaikille niille, jotka ovat avoimia oppimaan uutta.

Laulajille ja laulunopettajaa etsiville kirjoitukseni viesti on seuraava: Jos haluat opiskella ainoastaan CVT:tä, kehotan valitsemaan jonkun toisen opettajan. Mutta jos haluat opiskella laulua ja saada sopivimmat työvälineet oman laulutaitosi kehittämiseen, minä olen erinomainen vaihtoehto.

Laulunopettajille ja muille aiheesta kiinnostuneille: Kirjoitan tässä blogissa jatkossa mm. mainitsemastani äänimoodien ja äänenvärin mallin uudelleenjäsentämisestä sekä siitä, miksi monet tekniset ohjeet ovat tehottomia. Tiedossa siis asiaa esimerkiksi ääntöväylän akustiikasta ja resonanssista. Lisäksi jaan hyödylliseksi kokemiani havaintoja pedagogiikasta, motorisen oppimisen periaatteista, kehollisuudesta ja ilmaisusta. Stay tuned!

Jos kirjoitukseni herätti mitä tahansa ajatuksia tai kysymyksiä, laita kommenttia tulemaan!

— Ville —]]>