September 2018
Hengityksestä, tuesta ja ääntökynnyksestä
15/09/18 19:02
Viime postaukseni kommenteissa kysyttiin tuesta ja hengityksestä, joten ajattelin kirjoittaa siitä hieman enemmän. Alkuun sellainen disclaimer, että yritän tasapainotella tarkkuuden ja selkeyden välimaastossa, joten todennäköisesti menen kummassakin metsään.
Kaikki tietävät, että äänihuulten värähtelyyn tarvitaan keuhkoista ulos virtaavaa ilmaa (toki ääntä voi tuottaa myös vetämällä ilmaa sisään, mutta jätetään se toiseen kertaan). Jotta värähtely pysyy käynnissä, ilmavirran tulee pysyä yllä. Ääntökynnys on se äänihuulten alapuolisen (eli subglottisen) paineen määrä, joka tarvitaan äänihuulten värähtelemiseen. Jos paine jää sen alle, äänihuulet eivät värähtele. Ääntökynnykseen vaikuttavat esimerkiksi äänenkorkeus mutta myös äänihuulisulku, äänihuulen “jäykkyys” sekä ääntöväylän muoto (ks. esim. Titze 2000).
Kun laulamme, ääntökynnys vaihtelee jatkuvasti. Samoin äänentuottoon sopivan paineen määrä vaihtelee. Yksinkertaistetaan kuitenkin hieman ja pohditaan, mitä tapahtuu, jos haluamme tuottaa yhden tasalaatuisen pitkän äänen, jonka äänenkorkeus ei muutu. Tarvitsemme siihen tasaisena pysyvän subglottisen paineen sekä äänihuulitoiminnon. Koska ilmaa virtaa koko ajan laulaessamme ulos, keuhkojen tilavuus pienenee väistämättä. Fyysisesti tämä näkyy rintakehän ja vatsan seudun alueella. Keskivartalon on välttämätöntä supistua hiljalleen. Emme mitenkään pysty pitämään sekä rintakehää että vatsan seutua laajentuneena koko fraasin ajan, koska muuten paine tipahtaa liian pieneksi. Laulajilla on havaittu eroja siinä, kumpi alue supistuu ensin.
Periaatteessa on melko yhdentekevää, miten sopiva jatkuva paine saadaan tuotettua. Koska laulajat käyttäytyvät eri tavoin, toimivia harjoitusstrategioita on myös useita. Kahta tapaa kehoitan kuitenkin välttämään. Ensimmäinen on pyrkimys pitää koko keskikroppa laajennettuna. Emme saa silloin riittävän suurta jatkuvaa subglottista painetta äänentuottoon. Toinen epäedullinen tapa on jännittää lihakset äkkinäisesti. Se johtaa yleisimmin siihen, että ensin subglottinen paine kasvaa ja heti sen jälkeen laskee, mikä vaikuttaa äänenlaatuun ja korkeuteen.
Mikä tahansa humpuuki saattaa toimia hyödyllisenä mielikuvana laulajalle. Keksin oppilailleni jatkuvasti kaikenlaisia mielikuvia, jotka osoittautuvat usein hyvinkin toimiviksi. Muistutan kuitenkin aina, että ne eivät vastaa todellisuutta. Eli jos sinulle on ollut hyötyä ajatella vatsan seutusi laajenevan laulaessa, ei ole mitään väärää käyttää sitä apukeinona.
Tästä voikin hypätä kätevästi kritisoimaan hieman Complete Vocal Techniquen kuvausta tuesta. Cathrine Sadolin kuvailee tukea hengityksen pidättelemiseksi (Sadolin 2018). Ajatus on se, että hengitettyämme sisään keuhkot haluavat päästää ilman ulos ja meidän tulisi vastustaa tätä keskivartalon lihaksilla. Periaatteessa tämän voi ajatella joskus pitävän paikkansa, jos ajatellaan äänen jatkuvan vain siihen asti, kunnes keuhkot ovat saavuttaneet lepotilavuutensa. Lepotilavuuden löytää helposti esimerkiksi niin, että hengittää sisään ja päästää sen jälkeen ilmat rennosti ulos huokaisten. Sen jälkeen on kuitenkin aivan hyvin mahdollista puhaltaa vielä ilmaa ulos. Silloin aktivoimme uloshengityslihaksia, esimerkiksi vatsalihaksia. Eli juuri niitä, joita Sadolin kuvailee tukilihaksiksi (eli käsityksensä mukaan hengityksen pidättelylihaksiksi).
Minun käsitykseni on, että sisään- ja uloshengityslihasten tulee toimia jatkuvasti yhteistyössä jo fraasin alusta lähtien, jotta pystymme pitämään yllä sopivaa subglottista painetta. Voimakkaampi äänentuotto tai korkeampi äänenkorkeus vaatii suuremman subglottisen paineen. Ääntökynnys on siis suurempi eivätkä äänihuulet lähde värähtelemään liian pienellä paineella. On ihan luontevaa, että uloshengityslihakset avustavat tämän paineen synnyttämisessä.
Mikä sitten vastustaa ilman virtaamista ulos laulettaessa? Äänihuulet (yllä mainitut äänihuulisulku ja äänihuulen jäykkyys). Siksi mielestäni on oleellista yhdistää harjoittelussa eri toimintojen vaihtelu hengitykseen eikä harjoitella sitä vain erikseen. Käytännössä tämä voi tarkoittaa saman harjoituksen tekemistä eri fokuksella, vuorotellen keskittyen kurkunpään ja hengityslihasten toimintaan.
Kun ääntökynnys vaihtelee äänenkorkeuden ja intensiteetin mukaan, myös tarvittavan paineen määrä vaihtelee. Siten myös paineen tuottamiseksi tarvittavan lihastyön intensiteetti vaihtelee. Oma näkemykseni on, että mikäli haluttuun taiteelliseen lopputulokseen on mahdollista päästä pienemmällä paineenvaihtelulla, siihen kannattaa pyrkiä. Minulla on aiheeseen liittyen pari mielenkiintoista havaintoa mm. Johan Sundbergin kanssa julkaisemastani artikkelista (Sundberg et al 2017), joista ajattelin kirjoittaa myöhemmin.
Tämä kirjoitus paisui jo näinkin vähän pitkäksi, mutta jatkan keskustelua mielelläni kommenteissa. Tulevana viikonloppuna suuntaan Lontooseen konferenssiin 'Towards Best Practice: Teaching Singing in Higher Education'. Kirjoitan konferenssin annista myöhemmin enemmän, mutta voit seurata mielenkiintoisimpia paloja Facebook- ja Instagram-sivuiltani.
— Ville —
Lähteitä:
Sadolin C. (2018). Complete Vocal Technique -mobiiliapplikaatio. Complete Vocal Institute.
Sundberg J., Holmberg A., Bitelli M., Laaksonen V. (2017). The "Overdrive" Mode in the "Complete Vocal Technique": A Preliminary Study. Journal of Voice.
Titze I. (2000). Principles of Voice Production. Iowa City: National Center for Voice and Speech.
Comments